Tampereen yliopisto on Suomen ensimmäinen Reilun kaupan korkeakoulu. Voisimmeko Turussa saada aikaan samanlaista toimintaa? Tai voisimmeko jopa saada kaikki turkulaiset korkeakoulut Reilun kaupan korkeakouluiksi?

Reilun kaupan sertifiointijärjestelmä on luotu parantamaan kehitysmaiden viljelijöiden asemaa kansainvälisessä kaupankäynnissä. Tuotannossa noudatetaan seuraavia periaatteita:

• Kehitysmaiden pienviljelijät saavat tuotteestaan vähintään Reilun kaupan takuuhintaa. Se kattaa kestävän tuotannon kustannukset.
• Suurtilojen työntekijät saavat vähintään lakien mukaista ja asteittain nousevaa palkkaa, asialliset työolot ja oikeuden liittyä ammattiyhdistyksiin.
• Osa Reilun kaupan lisätuloista käytetään yhteisöä hyödyttäviin hankkeisiin.
• Lapsityövoiman hyväksikäyttö on kielletty.
• Tuotannossa noudatetaan tiukkoja ympäristökriteereitä.

Reilun kaupan ansiosta kehitysmaiden tuottajat pystyvät parantamaan työ- ja elinolojaan. Kuluttajille Reilu kauppa tarjoaa mahdollisuuden vaikuttaa positiivisesti kehitysmaissa asuvien ihmisten elämään.

Nykyisellään kaikki yliopistot, korkeakoulut ja ammattikorkeakoulut voivat hakea Reilun kaupan korkeakoulun arvonimeä. Ja tosiaan, ensimmäinen suomalainen Reilun kaupan korkeakoulu on TaY. TaY on jo pitkään tehnyt ympäristötyötä kampuksellaan. Mutta niin olemme mekin — eli TY, ÅA, YH Novia ja Turun ammattikorkeakoulu!

Luonteva ja hyvä askel työssämme voisi olla reilun kaupan asioiden edistäminen. Ja olisihan se upea yhteistyön osoitus, kun kaikki turkulaiset korkeakoulut yhteistyössä lähtisivät tätä asiaa edistämään. Se olisi Wau-Wau-Wau

Myöhemmin Kuluttaja-lehti heitti lisää löylyä omassa artikkelissaan. Kauppakassien hiilijalanjäljistä lehti oli samaa mieltä hesarin kanssa, mutta totesi sitten, ettei kassin materiaalilla oikeastaan ole väliä, vaan sillä, mitä kassiin laittaa. Etenkin nautakarjan kasvattamisesta aiheutuva kuormitus on aivan eri mittaluokassa kassien kanssa. Naudat kuluttavat elinaikanaan juomavettä ja päästävät ilmaan metaania niin paljon, että kauppareissun ympäristövaikutukset voidaan johtaa luotettavimmin ostettujen karja- ja maitotaloustuotteiden perusteella.

Juttuparin asetelma on ajalle tyypilinen ja kuluttajalle hämmentävä. Viimeiset ainakin kymmenen vuotta meitä on opetettu lajittelemaan jätteet, välttämään kertakäyttöistä ja sammuttamaan turhat sähkövalot. Näiden oppien varassa oli turvallista ja mukavaa elää. Kun lähti kauppaan kangaskassi taskussaan tai laittoi banaaninkuoren biosankoon, saattoi kokea kantaneensa kortensa kekoon ympäristön hyväksi ja nukkua yönsä rauhassa.  Nyt venettä kuitenkin keinutetaan. Osa asiantuntijoista vastustaa näkyvästi biojätteiden erilliskeräystä ja liputtaa jätteiden polttamisen puolesta. Keskustelu lamppujen sammuttamisesta on jo aikaa sitten kääntynyt lamppujen energiatehokkuuteen, ja elinkaariajattelijat eivät tuomitsekaan kertakäyttöisiä tuotteita aina ympäristölle haitallisiksi.

Jatkossa uuden tieteellisen tiedon lisäksi tarvittaisiinkin entistä enemmän sen tulkkaamista, mitkä ponnistukset ovat tarpeellisia ja minkä merkitys on niin pieni, että ne voi yhtä hyvin jättää tekemättä. Saanko esimerkiksi minä edellä kerrotun perusteella siirtyä takaisin muovikasseihin jos lupaan tehdä lihapullat jatkossa sianlihasta?

On pakko ja välttämättömyys jättää maapallo säällisessä kunnossa tuleville sukupolville. Omassa perheessänikin jo kasvaa kaksi seuraavan sukupolven edustajaa, joten haaste säilyttää maapallo asuttavana on itselleni kovin konkreettinen.

Mitäs se Bruntland työryhmineen asiasta vuonna 1987 sanoikaan?

“Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa.”

Kuulostaa sekä tärkeältä että järkevältä, mutta onko kestävän kehityksen mukainen elämä helppoa?

Vapaa-ajalla, perhearjen keskellä kestävän kehityksen mukainen elämä on ainakin minulle helppoa vain siihen asti, kun kyse on metallin, lasin ja paperin kierrätyksestä ja kauppareissulla tuttujen, ”merkittyjen” tuotteiden nappaamisesta ostoskoriin.

Vessapaperi – joutsenmerkki.

Banaani – reilun kaupan -merkki.

Ja joidenkin vaatehankintojen kohdalla olemme lasten kanssa valinneet luomupuuvillapaidan tai löytäneet kirpparilta tarvitsemamme.

Arjen haaste näyttää ainakin itselleni olevan se, että elän kolmen niukan resurssin ristipaineessa: on niukkuutta ajasta, rahasta ja tiedosta / osaamisesta.

Mutta vaikeus ei itse asiassa ole tämäkään, vaan se, etten ole vielä riittävän hyvin saanut kestävän kehityksen mukaisia toimintatapoja selkäytimeen asti. Joutsenmerkin valinta näyttää jo tulevan selkäytimestä, samoin kierrättäminen. Mutta miten sinne saa ujutettua lisää hyvää toimintaa?

Ja tähän kysymykseen on vastaaminen helppoa: kyse on halusta ja valinnoista!

Tasapaino taitaa siis löytyä pikku hiljaa, kun saan ja saamme kestävän kehityksen mukaiset valinnat osaksi normaalia kulutuskäyttäytymistä.